Päivä on keskiviikko, tarkemmin ottaen 9.11.2016 ja astelen kauden ensimmäiseen Euroliigan kotimatsiin Ranskan Montpellierissa. Vastassa on Dynamo Kursk, jossa vilisee WNBA pelaajia. Hetkeksi jään ihailemaan vastustajan Angel McCoughtryn ja Epiphanny Princen heittoja ja Nneka Ogwumiken post-liikkeitä. Jälkimmäinen heistä valittiin seuraavan WNBA kauden MVP:ksi. Ja kyseinen Dynamon joukkue kruunattiin Euroliigan voittajaksi samaisen kauden keväällä. 

En siis turhaan kokenut olevani väärässä seurassa, kun nuori 23-vuotias Merkku Suomesta yritti pistää vastaan kokeneemmille ja miljoonia tienaaville amerikkalaisille. Jos puhutaan, että maaottelut ovat kovatempoisia ja tasoisia – en tiedä millä sanoilla kuvailisin tätä peliä. Pelin lopputulos oli juuri niin karmiva kuin odottaa saattoi tuollaiselta tähtisikermältä, mutta hassuinta siinä oli se, että meillä oli myös koossa hyvä joukkue. Joukkue, jonne tuli pelaajia kuitenkin suoraan Olympialaisista…

En voi sanoa, että ammattilaisuus olisi ollut pienestä pitäen unelmani, mutta nälkä kasvaa syödessä. Mitä paremmin pärjäsin, sen selkeämpää oli, että halusin saavuttaa koriksella jotain. Kilpailuhenkisyys ja näytön halut olivat pienestä pitäen kyllä läsnä, joka kylläkin ruokki kehittymishalua. Epäonnistumiset harmittivat ja lannistivat hetkellisesti, mutta halu osoittaa paremmuutensa voitti. Epäonnistumiset pakottivat minut treenaamaan enemmän, kovempaa ja useammin, jotta pääsin muiden tasolla ja pärjäsin heitä vastaan. 

Ammattilaisuus ja sinne tähtäys ei ole aina ruusuilla tanssimista. Lopettaminen kävi monta kertaa mielessä erinäisten alamäkien seurauksena, mutta jos tavoitteet ovat korkealla ja haluaa ottaa mittaa itsestään, pitää välillä tehdä asioita, jotka eivät tunnu kivoilta ja hauskoilta. Välillä joutuu jättämään kaverin synttärit välistä. Välillä pitää treenata, vaikka vähän sattuisi. Välillä pitää painaa yli oman jaksamisen ja venyttää omia rajoja ja olla siellä epämukavuusalueella, josta kylläkin tulee tarpeeksi monen toiston jälkeen mukavuusalue. 

Korisammattilaisuudessa ja sinne matkalla, voi kokea tunteiden ääripäitä, mutta se voi myös viedä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, se mahdollistaa upeita kokemuksia ja sen kautta voi tavata uskomattoman hienoja ihmisiä. Kannattaa siis uskaltaa unelmoida, ikinä ei tiedä minne tie vie, kunhan jaksaa tehdä töitä sen eteen. ☺  

Meral Bedretdin

Kirjoittaja on ToPoLan kasvatti, entinen ammattikoripalloilija ja nykyinen ToPoLan hallituksen jäsen

Kuvat: Meralin arkistot